sunnuntaina, toukokuuta 28

Surkeasti

Kouluvuosi on nyt loppusuoralla ja ollakseni rehellisyyden perikuva, tämä vuosi on mennyt surkeasti. Ne konkreettiset asiat ovat menneet alamäkeen päin. En voi sanoa, että en olisi miettinyt kaikkea mahdollista. Se on parasta osaamisaluettani. Olen elänyt melkein koko ajan päässäni. Meinasin vahingossa kirjoittaa päissäni, mutta siis joo en ole ikinä käyttänyt alkoholia tai muita päihteitä. Sehän on alaikäisillä laitontakin. Olen päättänyt, etten aio ikinä edes vähän kokeilla mitään päihteitä. Olen kyllä mestari eksymään aiheesta.

Koulu. Varsinkin matematiikka on huonontunut "parhaista ajoistani", eli kuutosluokasta. Silloinkin sain vain ysin. Nyt pelottaa tämän vuoden numero. Toivotaan, että opettaja vähän säälisi minua. Ja tiedän, tiedän, säälillä ei pärjää elämässä. Tajusin juuri, että olen huono niissä soveltavissa aineissa. Håistoria ynnä muut sellaiset menevät, jotenkin. Niissä tarvitsee vain muistaa asioita ulkoa. Kyllä äidinkielen aineet ja muut kirjoitustehtävät varmaan lasketaan soveltaviksi. Niistä nautin ja toivotaan, että olen hyväkin.

Tunneilla vaan tuijotan niitä opettajia ja taulua. Esitän, että kirjoittaisin vihkoihin jotain, vaikka saatan ladella sinne mitä mieleen tulee. Sitten koetta edeltävänä iltana yritän mahduttaa koealueen päähäni. Joskus aamullakin.


En ehkä avaa sitä todistusta, joka tulee luultavasti kirjekuoressa, koko kesäloman aikana. Inhoan niitä arviointikeskustekuja, toivottavasti opettajat vain voisivat unohtaa ne. Suurimman osan numeroista saa kuitenkin tietää jo niissä. Tai no, joutuu. Kun koulu taas alkaa, voin herätä todellisuuteen.

Viime vuonna näihin aikoihin minulle tuli hirveä into opiskella, saada kymppejä ja lukea koko ilta. Silloin oli ainut kerta kevät lyhyen elämäni aikana, kun tavallaan en ole halunnut kesäloman alkamista. Se tuli juuri silloin, kun oli ehkä yksi koe jäljellä. Sain viime kevätjuhlassa luokkastipendinkin, joka oli ruhtinaalliset 20 euroa. Kyllä viime vuonnakin nautin kesästä. Yllättäen, kun kouluvuosi alkoi syksyllä, into ei ollut yhtä pakahduttava.

Mutta hei, ei muistella pahalla tätä kevättä. On minulla sentään ollut hauskaa aikaa. Ainakin näin niin kuin koulun jälkeen.

Rakkautta: Siivekäs

lauantaina, toukokuuta 27

TET

TET-harjoitteluni on nyt ohi. Okei, se oli ohi jo keskiviikkona, mutta menkööt. Ja selvisin siitä saamatta lisää pelkoja. Minulla oli oikeasti kivaa. Paljon hauskempaa, kuin koulun ruokalassa seiskaluokalla, kun ne tädit ja ehkä sedätkin ruiskuttelivat sillä vesiletkulla minua päin. Olen katkera heille. Silloin TET-paikkaa ei saanut valita itse, vaan se oli ruokala.

Sain varmaan jonkun rohkeuspiikin maanantaiaamuna. Kysyin jopa joltain siivoojalta (?), joka pesi niitä ulkolasiovia, saako sisälle jo mennä. En tajua, miten olin niin rohkea. Kahvila on siis kauppakeskuksessa ja se aukesi yhdeksältä ja en ollut varma oliko se jo auki. Olin jopa ajoissa, en ole ikinä ajoissa. 

Kahvila on siinä kauppakeskuksen keskellä, joten sen pukukoppi oli vessakäytävällä. Siellä vaihtaessani niitä työvaatteita mietin, selviänköhän tästä, jäädynkö, pyörrynkö tai mykistynkö. Onneksi mitään noista ei kuitenkaan käynyt, oli pakko uskaltaa.

Siellä oli työntekijänä mukava nainen, joka kyseli kaikkea ja opasti. Sain heti aluksi tehdä leipiä, niin kuin, aika kunniatehtävä. Jos oikeasti joudutte tekemisiin löllöjen tahnojen kanssa, älkää ottako niitä liikaa kerralla veitseen. Ja pestoakaan ei saa laittaa paljoa. Osaanpahan nyt. Ja number one elämänohjeeni on: älä ikinä joudu tekemisiin salamin kanssa. Se haisee ja kamalan lihaisalle. Onneksi en ole syönyt sitä. Näissä elämänohjeissa saattaa olla vielä kehittämisen varaa.

Toisena päivänä sain siivota kylmiötä. Se oli siellä varastossa. Olen aina halunnut tietää mitä siellä vain henkilökunnalle tarkoitetussa paikassa on. Noh, siellä oli kauppakeskusten kauppojen varastot. Minun suuntavaistollani vähän kauhistutti, kun minun piti tulla sieltä takaisin yksin. 

Kylmiön tasoissa oli paljon reikiä ja niissä semmoista pinttynyttä mustaa likaa. Olisi ehkä kannattanut pestä ne ylhäältä alaspäin, ettei sitä pesuainetta roiskunut jo pestyille pinnoille. Toivottavasti sitä ei mennyt niihin ruokiin. Ylähyllylle en edes kunnolla yltänyt, siellä ei ollutkaan kyllä mitään tavaraa. 

Siellä varastossa alkoi vielä piippaamaan joku laite, eikä se loppunut. Kauhistuin hetkeksi kunnolla ja sydän jätti ehkä lyönnin väliin. Onneksi olin jo melkein siivonnut. Siivosin nopeasti loppuun ja lähdin ulos. Taas uskalsin kysyä joltakin varmaan vartijalta, oliko se piippaaminen vaarallista. Näytin varmaan hirveän kauhistuneelta. Se ei kuulemma haitannut. Seuraavan kerran, kun menin varastoon hakemaan jotain tavaroita, piippaus oli loppunut.



Poistullessa uskalsin taas kerran kysyä tietä pois joltakin. Kai sitä pystyy, kun täytyy. Olin aika hukassa. Hauskaa oli, kun alakoulussa liikunnanopettajamme joka vuosi muisti, että harrastaisin suunnistusta, vaikka olin ja olen aika surkea siinä. Onneksi suunnistettiin aina parin kanssa. En ole siis koskaan harrastanut suunnistusta.

Kolmantena päivänä oli eri työntekijä ja sain viedä roskia roska-autoon ja tehdä paljon bageleita.Tämä alkaa olla jo toistuva kaava, kysyin joltakin mieheltä missä se roskapaikka on. Tuntui vapauttavalta heitellä niitä pahvilaatikoita, kunnes se mies käski minun tuhota ne pahvit palasiksi. Siis painamalla jotain nappia, vaikka minun ei olisi ehkä tarvinnut.

Täytyy sanoa, että siellä oli tosi edistynyttä teknologiaa, semmoinen pieni muovinen mötikkä, joka laitettiin, johonkin tunnistimeen ja ovet avautuivat! Aika upeaa!

Sain myös työntää kärryjä varastossa. Minusta tuntui, että olisin niin kuin joissakin ohjelmissa, salaa siellä esittäen työntekijää saadakseni jotain tietoja. Painoivatkohan ne kärryt yli 15 kiloa? Koska tytöt eivät saanet harjoittelussa nostaa yli 15 kilon asioita, mutta pojilla raja oli 20 kiloa. Eikö tuo ole vähän sukupuolisyrjintää? Aivan kuin kaikki pojat olisivat tyttöjä voimakkaampia. Niitä kärryjä tosin työnnettiin, niin se oli siirtotyötä, eikä nostotyötä, eli ei työtä fysiikan mielessä. Tämä siitä "ahkerasta" kevätlukukauden opiskelusta jäi mieleen. 

Onneksi en kuitenkaan mennyt mihinkään missä olisin joutunut nostelemaan mitään painavaa. Käsiäni särki jo, kun nostin about yhden kilon painoisen tarjottimen, joka oli täynnä laseja. Ja tämä lankakäsieni, ei tyttöyteni, takia.

Sain syödä hirveästi kahvilan ruokia ja juomia, ne olivat kyllä tosi maukkaita. Osa itsetäyttämiäni. Ja se kaakao! Parasta juomaa mitä olen ikinä juonut! Ihanan täyteleistä. Ilmaiseksi kaiken tietysti.

Sain vielä siihen TET-todistukseen kaikista kiitettävän. Ja olen kuulemma ahkera ja tunnollinen. Eiköhän ole aika olla ylpeä itsestäni. Sain myös kokemusta työelämästä ja kahvilassa työskentely voisi olla ihan kiva ammatti. Aion ehkä yhdeksännellä luokalla valita erilaisemman paikan, että saisin monenlaisia kokemuksia.

Rakkautta: Siivekäs 

lauantaina, toukokuuta 20

Nauruherkällä tuulella

Silloin, kun on nauruherkällä tuulella ei ole otollisinta olla koulussa  Niin kävi minulle eilen. Meinasin tirskahtaa joka jutulle. Koululaiset ovat kyllä aika hauskoja. Nauru kupli vatsassani ja tuntui, että poksahdan kohta höröttämään ihan täysillä. Olen ihan kuplivan iloinen.

Sain karkkia koulussa ja nauraminen on kai fyysinen ilmiö. Tirskun aina kotonakin tuntikaudet. En ymmärrä, miksi ne ryhmätyötarinat oli pakko opettajan lukea ääneen. Nauroin hieman liikaa. Vessahädän pidättäminenkin on helpompaa.

Eilen oli hiostavan kuuma ja aamulla tuoksui ihanan sateiselta. Kävelin pitkän matkan paita ja housut hiessä ja mieleni tekee vieläkin kokista. Siitä lähtien, kun näin videon, mitä kokis tekee keholle, olen halunnut juoda sitä. Nauran alemmalle viekäkin tasaisin väliajoin.

Olin ehkä kuuden ja kahdeksannen vuoden välissä. Olimme perheeni kanssa hotellissa. Aulassa vastaan tuli mies, jonka maha oli iso pyöreä pallo. "Tuolla oli varmaan tekomaha", tokaisin ihan pokkana vanhemmilleni. Siis liian minä. 

Nauruhan pidentää ikää? Näin olen kuullut.

Rakkaudella: Siivekäs 

😂😂😂

maanantaina, toukokuuta 15

Rakot

Viime viikko oli minulle henkisesti tosi kuluttava. Oli hirveästi kaikkea, kaksi rippikoulutapaamista, kaksi balettiharjoitusta, niin on kyllä normaalistikin, mutta muiden seassa paljon, piti vahvistaa passi ja äitienpäivälounas. Koulu tietysti myös. En kerennyt palautua. Viikonloppukin meni sairaan nopeasti. Yhtäkkiä oli jo sunnuntai-ilta. 

Tällä viikolla minulla ei ole ollenkaan balettiharjoituksia, mutta ensi viikolla on ja sen viikon sunnuntaina kevätnäytös. Se järjestetään tänä vuonna isommalla lavalla, kuin ennen. Nyt saamme esittää esityksen vain kerran, vaikka aiemmin olemme tanssineet kahdesti. Eipä kannata sitten mokata.

Minulla on enää yhdeksän koulupäivää ennen kesälomaa. Aina ennen kesälomaa olen ihan täpinöissäni, enkä vain kestä odottaa. Kesällä voin nukkua. Nukkuminen on ihanaa ja unet inspiroivia. Se tunne, kun voi herätä ilman ärsyttävää herätystä on ihana. Tästä tuli mieleen, että minun on pitänyt vaihtaa se herätysääni jo yli vuoden.




Ensi viikolla minulla on TET-harjoittelu. Olen menossa erääseen kahvilaan. Ette voi uskoa, kuinka paljon minua jännittää se. On se varmasti kiinnostava kokemus, vaikka en mitään erikoista tekisikään. Tulevaisuuden suunnitelmani eivät näillä näkymin ole kahvila-alalla, mutta olen kuitenkin kiinnostunut siitä.

Todistenjakopäivänä menemme jonkun sukulaisen, okei en tiedä onko hän edes sukua, häihin. Ahdistaa olla poissa koulusta. Toisaalta ihan hyvä, että muut eivät näe järkytysshokkiani huonon todistuksen takia. Kyllä, minulla on ennustajan kykyä itseäni kohden.

Ensimmäisellä lomaviikolla lähdemme Lontoosen. Olen tosi pitkään halunnut käydä siellä. Emme ole käyneet ulkomailla moneen vuoteen, joten ihanaa taas päästä. Saan varmasti otettua monia kivoja valokuvia ja nähdä hienoja nähtävyyksiä.

Astuin jonkun yhdeksäsluokkalaisen kenkien päälle. Käytävä oli aika täysi, joten toivottavasti hän ei huomannut kunnolla, että se olin minä. Ei hän tunne, joten uskon ettei.

Rakkaudella: Siivekäs

Voisinkohan muuttaa tuon Siivekkaaksi, koska ä. Ehkä outoa, mutta laitan mietintään. Jostain syystä inhoan sulkuja.

lauantaina, toukokuuta 13

Muiden silmin

Olen aina miettinyt olisiko helpompaa olla joku muu. Tuntea ja kokea, kuin joku toinen. Jo silloin kahdeksanvuotiaana, kun itkin lohduttomasti kuolemaa, kun olisi pitänyt siivota, mutta olisin vain halunnut sotkea lisää. Jo silloin, kun sain oudon olon vain liian pitkään peiliin katsomalla ja vessanpöntöstä. Kun sain häpeän olon ylivärikkäässä ruutupaidassa kävelessäni niitä iänikuisia rappuja alas, tietäen mihin ne johtavat. Kun heräsin perjantaiaamuna, enkä halunnut ikinä vanhainkotiin.

Yksi päivä minun fyysisillä ja psyykkisillä tunteillani saisi muut ymmärtämään minua, tietämään millainen olen. Sama myös toisin päin. En tosin tiedä haluaisinko kenenkään ymmärtävän minua ihan täysin. Se olisi pelottavaa. En halua olla läpinäkyvää ilma-ainesta muille. Yksi poikkeus kyllä on, mutta hän on osa minua, vaikka onkin muu ihminen. Ei sitä lasketa. Kyseenalaistan muut selviöt, mutta en häntä.

Luulin aina tietäväni, mitä muut ovat mieltä ja ajattelevat. Luulin näkeväni kaikkien sisimpään ja läpi. Ei sitä kuitenkaan voi tietää, vaikka aistisin muka kaiken. En arvannut kaikkea mitä tuli, mutta silti jatkoin jatkamistani. Sehän oli liian odottamatonta. Ei minulla ollut viitteitä. Sitten taas tapahtui, minkä jo viime vuonna kuvittelin normaalissa muodosaa. Joten olihan itseäni pakko ylpeillä, vaikka se tuntui väärältä ja tuli juuri siihen huonoimpaan aikaan. Silti aavistin ja aivastin oikein söpösti päälle, kun sisimpäni varmistui.


En minä lopullisesti muuksi ole halunnut muuttua. Sehän olisi ihan tyhmää. Väärin. Kaikki ne ärsyyntymiset ja tavoittelut ovat osa minua ja tekevät minusta itseni. Ne saavat sisälläni tuntumaan samaan aikaan pahalta ja voimakkaalta. Heiluttelemaan käsiäni sivulla, kun olen tuntenut perhoset mahanpohjassa asti, kun muut eivät katso. Pyyhkimään ne märkinä kamerassa kirkkaan pöydän pintaan. En olisi saanut kaikkea ilman niitä. Niin kuin tapaan ajatella vaikeimman kautta ja korjata jo valmiita. 

Vain minä ymmärrän tämän tällä tavalla, kuin kirjoitan. En minä muiden silmin osaisi kadota tekstin kautta itseeni tällä tavalla. Nyt piti miettiä, ettei kukaan vaan ymmärrä tätä väärin. Ettei vanhempi minäni nyt vain ymmärtäisi väärin. Kyllä minä tiedän, etten tule ymmärtämään. Silti pelkään aivojeni haparoitumista, muistojeni kadottamista.

Ja valitettavasti tämä ei kertonut, kuinka pitäisi tajuta muiden näkökulmat ja ymmärtää muita tai muuta sellaista mukavaa. 

Minua naurattaa, kuinka itsepäiseltä kuulostan. Olen kai sellainen. Tai mistäs minä tietäisin, kun en ole nähnyt itseäni muiden silmin.

Rakkaudella: Siivekäs

tiistaina, huhtikuuta 25

Kadotin itseni

Ei viime viikon, vaan sitä edellisen viikon perjantaina minulle tuli sellainen olo, kuin olisin kadottanut itseni. En voinut nähdä itseäni tulevaisuudessa vanhana. 

Itkin kutisevat silmät päästäni. Jotain tunnin ajan hirveää huutoitkua. Kai minusta tuntuu vieläkin tältä, vaikka olisinkin onnellinen.  En haluaisi elää tässä maailmassa, täällä on niin paljon altistuttavaa. En osaa enkä pysty vaikuttamaan asioihin, joilla on oikeasti väliä. On väkivaltaa ja sotia. On törkeitä ihmisiä. On ilmastonmuutos.

Huoneeni on sellainen pikkuinen, jossa on tilaan nähden paljon tavaraa. Pitää tuulettaa sitä, ettei se ihan tunkkaannu. Pidin ikkunaa melkein koko päivän auki. Menin sinne ja minua vain jotenkin alkoi ahdistamaan se, että tupakoivilta naapureilta on tullut sitä savua huoneeseeni. 

Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta, jos jotkut haluavat pilata itsensä päihteillä. Se on heidän oma valintansa. Mutta kun se vaikuttaa muihin, se on ärsyttävää ja tuntuu kuin olisin heidän armoillaan. Minulla ei ole valtaa käskeä kaikkia heitä lopettamaan. Olisi kiva jos olisi, mutta olen vain normaali ihminen.




Olen ehkä allergisoitunut useampien luonnontuotteiden siitepölylle tai sitten se oli katupölyä. Sitä oli tullut huoneeseni myös ja silmäni kutisivat hirveästi. En tiennyt, tuliko sinne edes sitä savua. Pyysin vain kaikki haistelemaan huonettani.

Sitten vain hajosin. Jokin sisältäni tuntui vain kadonneen. Olin niin muiden armoilla. Heillä oli valta kukistaa minut. En tiedä kuvittelinko vain, mutta tuntui, kuin olisin tyhmentynyt.Tyhjentynyt. Kaikki tuntui henkisesti valuvan minusta ulos. Ihan kuin olisin pelkkä kuori. Tälläisiä tuntemuksia minulla on ollut aiemminkin, mutta nyt ne tulivat erityisen voimakkaina. 

En heti tai edes aiemmin pystynyt kirjoittamaan tästä ja olen yrittänyt vain palautua. 

Rakkaudella: Siivekäs

lauantaina, huhtikuuta 15

Olet arvokas

Sinä, juuri sinä, olet mittaamattoman arvokas. Olet erityinen. Toista sinua ei ole. Kaikki ovat arvokkaita ja ansaitsevat samat oikeudet. Ihan sama, mikä seksuaalinen suuntautumisesi, ihonvärisi, sukupuolesi, ikäsi, tai mikään muukaan on. 

Vanhoilta ihmisiltä voi oppia viisautta, ulkomailta tulleita kiinnostavia asioita toisesta kulttuurista. Oikeastaan jokaiselta voi oppia jotain, jos haluaa. Pitää pysähtyä hetkeksi ja vain havannoida.



Olen ärsyyntynyt siihen, että kaikkia ei kunnioiteta. Se saa minut kiehumaan ja kihisemään. Muiden häikäilemätön haukkuminen on ihan hirveää. Se tuntuu sisällä pahalta, vaikka en itse olisikaan kohteena. Jos vaikka haukutaan toisia tyhmäksi. Aina ei tosin tiedä onko se leikkkmielistä vai ei. Silti se on väärin. Jotta tämä kuulostaisi enemmän minulta: kaikki ovat fiksuja omalla tavallaan!

Toisten ihmisten kunnioittaminen on tärkeää. Mukava kohtelukin on yksi pieni, mutta tärkeä kunnioittamisen muoto. Koulussakin saatetaan häiritä ja meluta tunnilla ja viedä toisilta aikaa oppimiseen. Minä ainakin olen juuri sellainen kiltti oppilas, joka oikeasti haluaa kuunnella ja sisäistää ne asiat oppitunnilla. Se olisi muiden kunnioittamissa olla hiljaa silloin kun pitää.

Pitäisi muistaa, että ketään ei saisi kohdella huonosti tai epäreilusta, sillä se on väärin ja ilkeää. Siitä voi tulla tosi paha mieli. Tätä ei voi koskaan jankuttaa liikaa!

Vietä paras päivä, koska sinä ansaitset sen! Okei, tuo kuulosti ihan normaalilta mainokselta.


Rakkaudella: Siivekäs

maanantaina, huhtikuuta 3

Oivallan

Nyt haluan purkautua ja suoltaa ajatukseni ulos.

Elämä on kamalan lyhyt. Yhden ihmisen elämä ei ole mitään koko maailman mittakaavassa. Minun ei ole syytä haikailla tulevaisuutta ja toivoa seuraavaa hetkeä, niin etten nauti tästä hetkestä. Tämä hetki on minä. Ainoa, jossa voin hallita ja kontrolloida omia tekojani. Päättää sanoistani.

Minä en tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Eikä minun pidäkään tietää. Se on niitä ikuisia arvoituksia. Pitää elää, kun voin, toivottavasti vielä monen monta vuotta. Minulla on elämä tässä, juuri näissä lauseissa ja sanoissa, kun painan näitä kirjaimia, jotka olisivat tyhjiä ilman sanojen merkityksellisyyttä.



Jos minua ja tekojani ei enää sadan vuoden jälkeen tiedetä tai muisteta, olen päässyt lopputulokseen, etten jaksa tai haluakäyttää stressiaikaani siihen. Ehkä tätä blogia voi yhä lukea tai sitten ei, mutta ei se mitään. Mitä minua tuntemattomien tulevaisuuden ihmisten ajatukset edes kiinnostavat? Ei pidä miettiä, kuinka paljon saan tehtyä konkreettisia asioita, vaan kuinka paljon elän sillä tavalla kuin haluan. 

En halua olla onneton. En usko, että kukaan haluaa.Toki saan olla surullinen, pettynyt, ärtynyt, pelokas tai jokin muu niistä yleisesti negatiivisiksi määriteltävistä mielialoista. Se ei ole väärin, kunhan se ei aja väkivaltaan. Minun ei pidä hävetä mitä tunnen, vaikka se olisikin epämukava tunne. Helpompi minun on hyväksyä se sisälläni, kuin julmasti valehdella itselleni, tai huijata itseäni, etten oikeasti tuntisi jotain tai peitellä sitä jopa itseltäni. Kaikilla on oikeus tunteisiinsa.

Elämä on arvokasta, pelottavan arvokasta ja olen kiitollinen, että olen nyt elossa. Välillä se olo siitä, että menneet hetket eivät ole enää ja ovat menneitä, poissa, se olo kuitenkin tulee. Silloin sisäisesti ja ulkoisestikin itkettää ja ahdistaa. Sitten sekin hetki on ohi ja ahdistaa, taas, mutta nykyään menee nopeasti ohi. Se on silti osa minua ja se on ihan okei.

Minusta tuntuu viisastuneelta. Kuin tajuaisin enemmän kuin ennen. Olen varmaan tuhat kertaa ajatellut jotain tämän kaltaista, mutta aina se jaksaa tuntua yhtä voimaannuttavalta. 



Kaikki pienet kauniit ja ajatuksenarvoiset asiat ovat tärkeitä. Niitä pitää muistaa katsoa. Kuinka taivaalla on tuhansia eri värejä, pilvillä eri muotoja, joista voi nähdä muita asioita, jos osaa katsoa.

Kaikki pienetkin hymyt ja heit kertovat, että minut on huomattu, että olen olemassa oikeasti, enkä vain leikisti. Että olen yhä mukana todellisuuden pelissä. Etten olekaan kuvitellut kaikkea ja kaikkia. Tai, että tämä kaikki ei olekaan suurta unta.

Tänään katsoin ruotsin luokan ikkunasta ulos ja maisema oli sadunomainen. Vain muutama hentoinen lumihiutale tipahteli maahan ja puut olivat lumen peittämiä. Ei satanut lunta, ehkä ne leijailivat tuulessa. Oli kuin se ei olisi ollut totta, vain kiiltokuvatarinaa. Olin lumoutunut.

Rakkaudella: Siivekäs



keskiviikkona, maaliskuuta 15

Koulumotivaationi taisi olla kateissa

Nyt olen virkeä, johtuu yli kymmenen tunnin yöunista, mutta lähiaikoina koulu - ja opiskelumotivaationi on ollut vähän kateissa. Nyt pitäisi yrittää opiskella paremmin ja tuntuu, että jaksankin.


 

Sain esimerkiksi matematiikan kokeesta numeroksi seitsemänpuolen. Se pettymyksen aalto, joka minut valtasi oli vertaansa vailla. Ei se koe edes sitä tehdessä tuntunut vaikealta, mutta silti siitä tuli niin huono numero. Tämä ei ole minulle mikään normaali numero.

Minne kaikki lukemiseen varaamani aika aina katosi? Minulla oli suunnitelmana lukea, mutta sitten se vain jäi. En ole koskaan osannut kunnolla opiskella kokeisiin. Olen vain aina lukenut sen alueen ja harjoitellut kielissä sanoja peittämällä toisen puolen. Se on aina riittänyt. Lukemista ei kuitenkaan kannata jättää  pois tai jättää aamuun. Tiesin sen kyllä, ainakin alitajuisesti.

Tämä saa pohtimaan onko koulu edes minulle tärkeää ja minkä takia opiskelen ja mistä sen motivaation saan. Se on aiemmin tullut yksinkertaisesti siitä, että rakastan ja kuitenkin vihaan opiskelua. Haluan myös pärjätä tulevaisuudessa ja päästä hyvään jatko-opiskelupaikkaan ja sitä kautta johonkin minua aidosti kiinnostavaan työhön. 


Minua ei ole ikinä patistettu opiskelemaan, enkä ole saanut rahaa hyvistä arvosanoista, en koskaan. Toki minua on kehuttu ja kannustettu ja näin. Se, kuinka hyvin opiskelen on aina ollut oma valintani. Olenkin aina opiskellut itseni takia. Rakastan sitä tunnetta, kun saan hyvän numeron kokeesta, kun tiedän, että olen tehnyt kaikkeni ja onnistunut. Ainut tavoitteeni on saada aina täydet pisteet ja kymmenen numeroksi kokeesta. 

Loma todellakin auttoi löytämään motivaatiota ainakin vähäksi aikaa. Ensi perjantaina on historian koe, voisin aloittaa lukemisen tänään. Yritän pitää historian numeroni korkealla. Peli ei ole vielä menetetty. Nyt pitää tsempata itseäni tähän, että todistus näyttää hyvältä ja voin olla ylpeä itsestäni, jos onnistun.

Rakkaudella: Siivekäs


maanantaina, maaliskuuta 13

Alkukevään suosikkilaulut

Moi! Tänään oli ihana kävellä kouluun valoisan taivaan alla. Sää oli ihanan lämmin ja loskainen. Tiedostin sen kunnolla vasta tänään, talvitakissa meinasi hiki tulla. Kevät on oikeasti täällä kohta. Voinko sanoa sen jo? Tykkään kaikista vuodenajoista, niillä on niiden omat hyvät piirteensä. Nautin niistä aina ihan kunnolla. Vaihtelu kuitenkin virkistää, ja nyt on kyllä mielestäni lämpimämmän ilman ja auringon aika.



Olen niin fiiliksissä, että ajattelin kertoa tämän kevään ylivoimaiset musiikkisuosikkini, mistä tulen tämä ajan muistamaan myöhemmin. Ne kuvaavat jollain tavalla tämänhetkistä mielentilaani. Kannattaa ehdottamasti kuunnella.

💚~ Helium: Sia, tämä laulu on todellinen suosikkini näistä. Laulu iskee syvälle. Melodia, ääni ja sanat luovat kiinnostavan maiseman. Tämä on osoitus, kuinka paljon musiikki vaikuttaa.

💚~ Vantaan Kokoinen Yksinäisyys: Jannika B, pompin sisäisesti ilosta, kun huomasin, että kyseiseltä laulajalta on tullut kaksi uutta laulua. Melkein kaikki Jannika B:n laulut ovat joskus olleet soittolistallani, ne vain sopivat musiikkimakuuni niin hyvin. Tämä laulu on jollain tasolla tosi samaistuttuva, siinä on paljon tarttumapintaa ja joka kuuntelukerralla tajuan jotain uutta.

💚~ Poker Face: Lady Gaga, on todella upea laulu ja hyvällä tavalla erilainen. Jää soimaan päässä, varsinkin kertosäe. Tykkään näistä sanoista mielettömästi.

💚~ Sosiaalikammo & lokkifobia: Salla Flinkman, haluan kuunnella tämän aina vain uudestaan. Raju ja rohkea biisi myös.

💚~ 5 fine frøkner: Gabrielle, monet varmaan tietävät, että olen bongannut tämän laulun Skam- nimisestä sarjasta. Minäkin rakastin sitä sarjaa. Oli pakko kuunnella kokonaan tämä ja sitten se päätyikin soittolistalleni. En tosiaan ymmärrä norjan kieltä paria sanaa ja lausetta enempää, mutta silti rakastan kuunnella tätä laulua. 

💚~ Ufoja: Vilma Alina, päätyi uudestaan kuunteluuni tuon tarinan ansiosta. Se, miten kaikki kerrotaan normaalisti, mutta sielukkaasti laulun muodossa on mahtavaa. Kertakaikkisen ihana laulu.

💚~ Love is alive: Lea Michele, ihanan herkkä ja herättää tunteita. Rakastan Lean ääntä ja kaikki hänen muutkin laulunsa ovat mieleeni.

Tuossa nuo nyt olivat. Raikkaita kevätpäiviä!

Rakkaudella: Siivekäs




torstaina, maaliskuuta 9

Odotan jotakin tapahtuvan

Minusta tuntuu, kuin odotan koko ajan, että jotain upeaa tapahtuu minulle. Elämääni tulee joku hieno käänne, mullistava tapahtuma. Tajuan jotain, pääsen kuin sattumien kautta johonkin upeaan paikkaan, tapaan jonkun, joka muuttaa elämäni lopullisesti. Ja tätä rataa.




Lähes kaikki elokuvat kertovat jonkinlaisesta muutoksesta, isolla tai pienellä tasolla. Jostain upeasta tapahtuneesta tai tapahtuvasta asiasta. Se voi olla henkilön elämän kohokohta hyvässä tai pahassa. Tai ei välttämättä kohokohta, mutta joku muutos. Muu, aiemmin eletty elämä tuntuu silloin toissijaiselta, vaikka siihen viitattaisiinkin. Haluan, että jotain sellaista käy minullekin. En halua elää nyt mitään toissijaista elämää.


Olen kai melkein aina odottanut sitä, mutta vasta nyt olen tajunnut sen. Ainakin alitajuisesti. Ehkä se on estänyt minua elämästä täyttä elämää. Enhän edes tiedä mikä tämä juttu, mitä odotan on. Minä vain teen niin, odotan ja odotan.


Tiedän kuitenkin, ettei muutos tule odottamalla. Minun täytyy tehdä jotain sen eteen, työskennellä kovaa unelmieni puolesta. Ei tämä ole kuitenkaan unelmani. Vain outoakin oudompi oletus.



Ehkä mitään ei tule tapahtumaan. Tai onkin ehkä tapahtunut jo, mutta en vain ole tajunnut sitä. Ei sen tarvitse olla mitään suureellista. Tämän blogin aloittaminen saattoi esimerkiksi olla se etsimäni muutos.

Enhän minä välttämättä tarvitse mitään muutosta. Miksi edes haluaisin? Minulla on asiat aika todella hyvin. Jos haluan niin kovasti, ehkä minun pitäisi muuttaa elämäni itse, sillä tavalla kuin haluan. Tehdä se muutos, jonka haluan. Minun pitää ottaa elämäni ohjat omiin käsiini, eikä antaa niitä jonkun epäreilun kohtalon käsiin.




Rakkaudella: Siivekäs



lauantaina, maaliskuuta 4

Talviloman vuoro

Moikka! Nyt on viimeinen koe ennen talvilomaa pulkassa ja erittäin helpottunut olo. Ensi viikolla tosiaan koko viikko vapaata. Olen tässä pari viime päivää ajatellut, että en minä vielä mitään lomaa tarvitse, jaksaisin ihan hyvin koulua vielä pari viikkoa. Tulin juuri tuossa äskettäin toisiin ajatuksiin. Olen saanut pari arvosanaa, joihin en todellakaan ole tyytyväinen ja muutenkin minulla on stressiä niin monesta asiasta ja niin paljon. Loma saa minulla aina sen lievittymään. Kyllä tämä loma todellakin tarpeeseen tulee, niin kuin yleensäkin.



Rentouttavan ihanaan talvilomaani tulee kuulumaan runsaasti Netflixiä, nukkumista, lukemista, piirtämistä, musiikkia, leipomista, pitkiä kävelylenkkejä ja mitä nyt satunkaan keksimään. Aion nauttia siitä täysillä. En luultavimmin ole lähdössä mihinkään reissuun, jos mitään viime hetken reissua ole tulossa. Esimerkiksi jotain kylpylämatkaa. Sen tietää sitten.



Voisin myös käydä joku päivä lomalla shoppailemassa, sillä tarvitsen lisää alushousuja ja kollareita. Minulla ei enää mielestäni ole pakkomiellettä shoppailuun. Jos muistatte sen haasteen, etten pidä "shoppailupäiviä" tammikuussa. No, se tavallaan onnistui. Kävin yhtenä päivänä ostamassa kaikkea yksiin juhliin. Ostin myös itselleni henkareita ja paidan, kun nyt kerran olin paikan päällä. Pakkomielteisyys onneksi loppui ja sehän oli tarkoituskin.

Yritän myös selvittää ajatukseni, sillä minulla on tosi sekava olo nyt, ja en tiedä mitä pitäisi ajatella kaikesta ja tunteeni poukkoilevat joka suuntaan. Tykkään kyllä siitä, kun päässäni on paljon meneillään samaan aikaan ja rakastan kaikkea miettimistä, koska sellainen minä nyt olen.




Nyt kun kirjoitan tätä on enää kaksi tuntia koulua jäljellä ja olen ihan innoissani lomasta ja niin jotenkin iloinen. Muutenkin koko tämän päivän on ollut vaan niin hyvä fiilis. Iloista päivän jatkoa!


Rakkaudella: Siivekäs


keskiviikkona, maaliskuuta 1

Kipeänä eilen

Moi! Olin eilen harmillisesti kipeänä ja tajusin siinä, kuinka ihanaa elämäni todella on. Ei yksi kipeyspäivä mikään maailmanloppu ole, ihan tavallista vaan, mutta joskus jokin pienikin juttu voi avata silmät suuremmalle asialle.



Minulla alkoi maanantai-iltana ihan kamalasti koskemaan mahaan. Aluksi ajattelin, että ne ovat vain kuukautiskipuja, koska minulla koskee aina kuukautisten aikana kamalasti alavatsaan. 

Menin nukkumaan, mutta heräsin ihan pian siihen mahakipuun ja silloin oksettavaan oloon. Otin sellaista porelääkettä, jonka annetaan liuota veteen ja juodaan. En kuitenkaan pystynyt juomaan sitä loppuun, koska alkoi oksettamaan niin paljon. En nukkunut melkein koko yönä kunnolla sen mahakivun takia, koska heräilin koko ajan. Oksensin kolme kertaa yöllä, se oli piinaa. 

 Aina oksentamisen jälkeen minulle maistuvat jotkin ruoat tosi hyvin, mutta jotkut eivät. En nyt, mutta kerran söin suoraan yhteen menoon yksi ja puoli sellaista pussia popcornia, eikä tullut edes ollenkaan huono olo. Niinkuin mitä? Söin silloin hirveästi muutakin, mutta kai siinä on syynä se, että elimistö on tyhjä, kun melkein kaikki on oksennettu pois. Eilisaamuna minulla oli tietysti ihan kamala nälkä. Söin vaalea leipää ja laskiaispullia ja keksejä. Join myös kaakaota ja limpparia. Söin vain iltaruoan ja sekin oli vain pakastepitsaa. En halunnut tartuttaa ketään ja aamulla oli vielä vähän heikko olo.



Olin tosiaan eilisen poissa koulusta. Lepäsin vain ja katsoin telkkaria, niinkuin teen yleensäkin kipeänä.Harmittaa kyllä, että minulta jäi joku koulussa oleva teemapäivä välistä. Se oli juuri sellainen lyhyt päivä ja varmaan tehtiin jotain kivaakin. En muutenkaan tykkää olla pois koulusta, koska jää kaikesta jälkeen ja minulle tulee myös jollain tasolla huono omatunto poissaolosta, vaikka olisinkin sairaana. Tiedän kyllä, ettei pitäisi. Kipeänä kuuluukin levätä. Olen kuitenkin ollut koko yläkoulun aikana vain kolme päivää poissa kipeyden takia. 

Myöskään balettitunnille en päässyt. Meillä oli sellainen tunti, että vanhemmat, kaverit ja sukulaiset pääsivät katsomaan tuntiamme. Ei se mikään maailmanloppu ole ja varmaan samantyylinen tunti tulee joskus ensi vuonna.

Nyt olen kuitenkin onneksi täysin terve. Tälläiset jutut saavat minut aina arvostamaan elämääni ja sitä, että olen pääosin terveenä, niin myös läheiseni. Minulla on oikeasti kaikki asiat todella hyvin. Minulla on luultavasti paljon elämää vielä jäljellä. Joskus tarvitsen vain muistutuksen, että muistan nauttia elämästäni kunnolla.
Tämä tuli juuri sopivasti.



Muuten, nyt on oikeasti jo maaliskuu, kaksi kuukautta on oikein hurahtanut nenäni edestä. Siis, en vain käsitä, miten nopeasti aika kuluu. Mutta hei, mukavaa maaliskuuta kaikille! Viettekää tänään ihana päivä ja toivottavasti olette terveinä!

Rakkaudella: Siivekäs


maanantaina, helmikuuta 13

Muutun koko ajan

Oikeasti tuntuu siltä, kuin muuttuisin koko ajan sisäisesti ja henkisesti erilaiseksi.  Asetan eri asiat edelle ja kiinnostun asioista eri mittakaavassa. Ja ärsyttää, että minulle tulee liikaa ruutuaikaa ja olen puhelimellani enemmän, kuin ennen. Se nyt ei tietenkään ole kovin mullistava muutos, mutta on johtanut osaltaan tähän. 




Tämä blogi saattoi panna alulle tämän muutoksen. Ei nyt ole kyse pelkästä puhelimella olosta, vaan, että minusta tuntuu erilaiselta ja ajattelen asioista eri tavalla. Joskus tuntuu siltä, että mielessäni puhuisin jollekulle, ajatukseni puhuisivat jollekulle. Joskus vain tajuan, että olen ajatellut sellaisella oudolla esittävällä tavalla pitkään. Se kuulostaa niin tyhmältä. Ei kuitenkaan koko aikaa. Välillä myös puhun ikäänkuin itselleni. Kerron itselleni asioita. Näin ei ole ennen ollut. Ehkä olen löytänyt ääneni kertojana.

Ei kuitenkaan kaikki muutos ole konkreettista, edes tunteellista. Osa on kuitenkin on. Olen oppinut kuuntelemaan tunteitani paremmin. Tuntuu, kuin tuntisin enemmän nyt. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna minulle tuli raapaiseva tunne erittäin kovana, että haluan tuntea jotakin vielä kovempaa, lujempaa, ehkä rakkautta. Että joku oikeasti vaikuttaa minuun sydänjuuria myöten. Myös musiikki vaikuttaa minuun kovemmin, kuin ennen. Vain sen kuuntelukin, tai no pääasiassa sen kuuntelu. Saan hirveän euforisen olon joistakin kappaleista. Ne kertovat liian paljon.



Välillä koulu tuntuu niin rasittavalta, niin kuin tänään. Meillä on iltapäivällä fysiikan koe ja tuntuu, etten tajua siitä rehellisesti kuin pari asiaa ja nyt menee oikeasti huonosti. Tämä tuntuu koulumotivaationi pohjanoteeraukselta. Sen haluan takaisin. Välillä kaikki taas sujuu ihan kuin vettä vaan. No ei nyt ihan vettä vaan, mutta kuitenkin. En oikeasti jaksa opiskella ja haluan, että viisarit vain liikkuisivat tunnilla nopeammin. Tietysti teen annetut tehtävät ja keskityn kunnolla, eivätkä arvosanani ole laskeneet esimerkiksi viime vuoden tasosta. Ristiriitaisesti rakastan kuitenkin opiskelua ja tiedon saantia. Että en tiedä mitä tämä on, ehkä se on tämä ympäristö.

Kuljen koko ajan jotain tiettyä pistettä, päämäärää kohti. Kohdistan huomioni ja motivaationi aina eri asioihin. Välillä innostun kirjoittamisesta ja sitten innostun oikein kunnolla ja ihan liikaa. Välillä kaikki into läsähtää ja kohdistuu sitten vaikka piirtämiseen. Välillä on liikaa tekemistä ja en tiedä mitä tekisin. Ei kai tuo huono juttukaan ole. En vain vielä tiedä mikä päämääräni on, jotain tärkeää se on, tuntuu ihan siltä.



Nyt olen sitä mieltä, että tästä vuodesta tulee oikea muutoksen vuosi minulle. Tuntuu, että joku osa entisestä minusta on kadonnut. Joskus aina yritän herätellä sitä vanhaa minua eloon. Ehkä minun pitää tajuta, että kaikki muuttuvat. Minä myös. Ei minun tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä. Olen vain liian takertuvainen menneeseen. Ei vanhoja muistoja voi tehdä uudestaan, voi niitä toki onnellisesti muistella. Ehkä käyttäydyn näin, koska tulevaisuus pelottaa minua. Ei hyvällä tavalla jännitä, vaan pelottaa. Olenhan silti pohjimmiltani se sama ihminen, vain muuttunut.

No, tätä se maanantai tuottaa.

Rakkaudella: Siivekäs



perjantaina, helmikuuta 10

Minä lapsena 👶

Moikka! Ajattelin, että olisi kiva tehdä tälläinen postaus, jossa kerron lapsuudestani kaikkea kivaa ja outoa. Mitä olen vaikka tehnyt ja millainen ollut. Toki olen vieläkin lapsi, koska olen kuitenkin vasta neljätoistavuotias, mutta voin kai laskea itseni teiniksi tai nuoreksi. Kerron nyt siitä kun olin, no pienempi lapsi. Otsikko " Minä pienenä lapsena " ei vaan kuulosta kovin hyvältä, pikemminkin oudolta. Alla oleva kuva on esikoulukuvani.



Antakaa anteeksi tuo otsikon emoji. Blogiin ei ehkä sovi emojit ja hymiöt ja sellaista tekstiä voi olla vaikea lukea. En niitä teksteissä kovin paljon viljele. Ehkä whatsapissa. Tuo vauva näytti ennen minulta nyt, whatsapissa ja se oli hauskaa, mutta sitten tuli se päivitys ja ne muuttuivat. Täällä se on erilainen ja ei näytä.

Olin lapsena melko samanlainen, kuin nyt. Semmoinen ujo tyttö, joka rakastaa kaikkea luovaa. Tietysti olin pieni ja lapsellisempi. Olin tosi mielikuvituksekas, ainakin omasta mielestäni. Muistan kuinka leikimme pikkusiskoni kanssa tuntikausia. Meillä oli omat leikkimme ja omat vitsimme, joita muut eivät ymmärtäneet. Toki on edelleenkin. Leikeissä oli samat lelut ja sama maailma melko usein, jota jatkettiin. Se ei siis tavallaan vähän niinkuin koskaan loppunut. Emme tietenkään leikkineet koko aikaa, mutta oli se sama miljöö, jonka tarina jatkui ja henkilöt kasvoivat ja välillä muuttuivat. Jossain välissä se vaihtui ja oli joillekin eri leluille eri maailmat. 

Askartelin myös paljon. Jo kaksivuotiaana minulla oli sakset kädessä ja osasin leikata niillä kaikkea kivaa. En satuttanut niillä itseäni tai hölmöillyt niiden kanssa. En siis ollut kovin villi, enkä uhkarohkea. En todellakaan ole vieläkään, enkä ikinä ollut. 

Minulla oli oikeasti hyvä muisti pienenä. Ainakin ikääni nähden. On toivottavasti vieläkin. Muistin sellaisesta lasten runokirjasta ne runot ulkoa. Niitä sitten latelin. Katsottiin eilen juuri meidän vanhoja videoitamme ja joka välissä lauloin lapsellisesti. En kestä! Niitä samoja lasten lauluja. Muistin nekin ulkoa. Tykkäsin siis laulamisesta. Joka välissä vielä yllytettiin laulamaan, niin että kiva.

Pukeuduin jossain välissä ennen kouluikää melkein joka päivä hameeseen. Jotkut niistä olivat mummoni ompelemia ja ostettujakin oli. Enää minulla on vain yksi sopiva musta hame ja sitäkin käytän vain juhlallisissa paikoissa. 

Niistä videoista huomasin ja muistankin, että joskus minulla oli kotona ollessani päällä vain t-paita ja pikkuhousut. Miksi? Ja mummoni luona aina sukkahousut ja joku paita. Olin myös joskus illalla pelkillä pikkuhousuilla, koska se oli " yöpukuni". Onneksi olin pikkulapsi. Olen pienenä pukeutunut jostain syystä kovin paljastavasti. Onneksi en sentään julkisilla paikoilla. Toivottavasti.

Menin päiväkotiin vasta viisivuotiaana. Menin sinne siis keväällä ja seuraavana syksynä alkoi esikoulu. Minun ei tarvinnut, koska pikkusiskoani hoidettiin kotona ja minäkin olin kotona. Onneksi päiväkoti oli talonyhtiötämme vastapäätä. On se päiväkoti siinä kyllä vieläkin. Asumme yhä samassa talossa. Ja siellä samassa päiväkodissa oli kaverini naapurista.

Ja minulla oli tälläinen yksi kunnon älynväläys. On varmaan pari muutakin, mutta kerron nyt tämän, koska, en vain yksinkertaisesti kestä tätä.

Meillä oli muurahaisia kotona. Ei mitenkään vaarallisesti, mutta jonkun verran niitä oli. Niistä yritettiin päästä eroon. Enää muurahaisia ei onneksi ole. No, halusin kovasti maistaa muurahaista. Oikeasti, mitä ihmettä olen oikein ajatellut? Sitten sain älynväläuksen, että otan yhden talossamme kävelevän muurahaisen ja söin sen! En edes sylkenyt sitä ulos. Mitä ihmettä olen oikein puuhaillut? 

Ja joo, näin kivasti tiivistettynä lapsuuteni oli mukavaa aikaa ja nautin siitä. Toivottavasti piditte ja iloista päivän jatkoa! 

Rakkaudella: Siivekäs




tiistaina, tammikuuta 17

Kuulumisiani

Moi taas pitkästä aikaa. Voin nyt näin täysin rehellisesti kertoa, että kirjoittaminen ei ole oikein luistanut, joten siksi näin pitkä väli postauksissa. Mutta vielä täällä siis olen.







Oikeasti minulla on jotenkin väsynyt olo melkein koko ajan, vaikka nukunkin tarpeeksi ja viikonloppuisin liikaakin. Enemmänkin henkisesti, kuin fyysisesti. Jaksan kyllä tehdä kaikkea mitä tarvitsee, eli ei mitään vakavaa kyseessä. Jollain tavalla turta, mutta tunnen kyllä tunteita. En nyt osaa selittää tätä tarkemmin, mutta  tähdennän vielä, olen kyllä ihan kunnossa. 

Tein myös tässä ihan lähiaikoina Tumblr-tunnuksen itselleni. Minulla on oikeasti ihan liikaa samantyylisiä sovelluksia ja haluan vain ladata lisää. Tai no ei nyt liikaa, mutta tuntuu kuitenkin paljolta. Olen nyt vähän yrittänyt hillitä itseäni, koska jään niihin koukkuun. Minulle ei kyllä pitäisi antaa älypuhelinta.

Tumblriin ja muihinkin sovelluksiin yritän kirjoittaa englantia. Paitsi blogiin nyt tietysti suomea. Ainakin se parantaa hiukan kielitaitoani. Ja yritän nyt ihan tosissani parantaa englantiani. 

Koulu menee tässä, vaikka teen liikaa läksyjä aamulla. Pitäisi oikeasti tehdä enemmän illalla, mutta jostain kumman syystä joku muu kutsuu aina enemmän. En ole kyllä moneen vuoteen unohtanut tehdä läksyjä, (viimeksi viidennellä luokalla, en huijaa) että en nyt missään pulassa ole. Kokeisiin pitää, kyllä valmistautua illalla. Kun niitä alkaa sitten tulla. Meillä on ollut vain yksi koe ja sekin oli vain luetunymmärtämiskoe kirjasta, joka piti lukea.

Oikeasti näin aiheesta hieman hypäten, rakastan nuudeleita. Syön niitä liian paljon. Maustan niitä nykyään mausteilla, jotka löytyvät kotoamme tai tulevat pakkausten mukana. Ihan pari ripausta vain yhtä maustetta, en tykkää liian mausteista ruoasta.

 Eilen tosin satuin jotenkin polttamaan kieleni maistaessani aluksi hiukan sitä nuudelien "lientä" liian kuumana. Kieltäni kirvelee vielä vähän syödessä ja hieman nytkin. Onneksi makuaistini ei kuitenkaan kadonnut, ja maistoin nuudelit ja muunkin mitä tänään söin.

No mutta, viettäkää mukava päivä!

Rakkaudella: Siivekäs

tiistaina, tammikuuta 10

Uusi vuosi, uudet mahdollisuudet ja lupaukset

Vuosi on nyt hyvin lähtenyt käyntiin. Ihan kamalaa vauhtia. Päivät vain kuluvat. Kirjoittaminen on hieman jäänyt, on vain ollut niin paljon muuta ajateltavaa ja tehtävää. Ihan hyvin vuosi on kuitenkin käynnistynyt, ainakin minun kohdallani. Toivottavasti kaikilla muillakin.




Tämä vuosi piti olla mahtavista mahtavin mahdollisuuksien vuosi minulle. Aion nyt oikeasti  nauttia ja tehdä upeita asioita ( ainakin minun mielestäni upeita) joista nautin. Ja elää täysillä ja kunnolla. 

Tein tänä vuonna vain pari samantyylistä udenvuodenlupausta. En ole koskaan tehnyt mitään "kunnollisia" uudenvuodenlupauksia. Jotain epämääräistä olen kyllä miettinyt joskus. En ole mitenkään kunnolla pitänyt niistä kiinni. Nyt olen motivoitunut näihin lupauksiin aion niitä noudattaa. 

Lupaukseni ovat: olla onnellinen ja elää onnellista elämää, nauttia, olla kiitollinen ja antaa itselleni anteeksi ne asiat, jotka "kuuluu", antaa anteeksi. Ei siis mitään suurta elämänmuutosta tiedossa. Jatkan samalla tavalla, ja olen kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, jonka saan elää. Enkä tarvitsekaan suurta muutosta. Minulla on asiat hyvin. Noista lupauksista yritän parhaani mukaan pitää kiinni. 

En lupaa mitään mahdotonta, koska se ei kuitenkaan onnistu ja tiedän saavani epäonnistumisesta vain pahan mielen. Eikä siinä ole minun kohdallani mitään järkeä. Tietysti voin yrittää parantaa koulunumeroitani ja muuta tälläistä, mutta se ei ole se suurin tavoitteeni.

Tulee nyt vähän myöhässä, mutta lupaukset tein jo kyllä aiemmin. Muistakaa nauttia tästä vuodesta ja tehkää siitä mahtava, omalla tavallanne!

Rakkaudella: Siivekäs

keskiviikkona, tammikuuta 4

2016 jätti jälkensä

Hyvää uutta vuotta 2017! Vuosi on tosiaan vaihtunut. Tuntuu niin oudolta, että nyt on jo 2017. Edellinen vuosi on mennyt ohi niin nopeasti, kuin pikakelauksella. Vastahan aloitin kahdeksannen luokan ja nyt olen jo puolivälissä. Varsinkin tämä syksy on ollut ihan kamalan nopea ja stressaava. Nyt se on kuitenkin takanapäin ja uusi vuosi on uusi alku. 

Nyt suuntaan vielä ajatukseni hetkeksi viime vuoteen ja sen kohokohtiin. Puhun nyt vai omista jutuistani ja itselleni tärkeistä asiosta, vaikka tietysti muualla maailmallakin on tapahtunut vaikka mitä.






Minulle 2016, oli jollain tasolla tosi tärkeä vuosi. Paljon tapahtui ja ylitin itseni monta kertaa olemalla rohkea. Vuosi kasvatti minua paljon ja muutti jollain tavalla, niin kuin ajan kuluessa nyt käy. Se ei ole tietenkään mikään huono juttu.

Olin tosin viime vuonna aika stressaantunut ja ahdistunut, enimmäkseen koulun takia. Pelkäsin kaikkea ja kaikkia, mutta selvisin siitä, nyt minulla on oikeasti paljon parempi olo. Vuoteen mahtui kaikenlaisia tunteita, paljon myös hyviä sellaisia, ettette väärin ymmärrä. Ei edellinen vuosi mikään kamala ollut. Noista ahdistavista jutuista voin puhua lisää myöhemmin. Mietin mitä haluan kertoa ja mitä en. Niistä en toivottavasti viime vuotta tule muistamaan. 

Oikeasti olen vieläkin ylpeä jutuista, mitä en olisi esimerkiksi viidennellä luokalla uskaltanut tehdä. Menin esimerkiksi koulumme verkkolehden toimitukseen. Aiempana päivänä tuli kuulutus, että huomenna siihen voi ilmoittautua. Halusin todella kovasti siihen, koska no minähän rakastan kirjoittamista. Minua oikeasti jännitti kamalasti, mutta uskalsin. Onneksi, olen niin ylpeä itsestäni. Se on ollut sen arvoista. 

Toisen kerran rohkeus minussa tuli esiin tämän verkkolehden ansiosta. Verkkolehden toimittajilla
ja meidän koulumme kansainvälisyysryhmällä oli mahdollisuus lähteä Belgiaan viikoksi. Sinne lähtemään valittiin neljä henkilöä ilmoittautuneista englanninkielisellä haastattelulla. Ja minä ilmoittauduin! Kuka olisi uskonut?  Ylitin itseni. Haastattelu oli tosi jännittävä ja käteni varmaan tärisivät koko ajan. Koko haastattelu englanniksi ja selvisin. En olisi uskonut.  Olen vieläkin ylpeä siitä. 

Ja jos joku ihmettelee, en päässyt sinne Belgiaan. Ei minua edes harmita, olisi ollut kamalaa, jos en olisi edes yrittänyt. Se haastattelu oli jo kokemus minulle. Se kasvatti rohkeuttani ja olen ylpeä siitä. Toistan tuota ylpeyttä koko ajan, on hyvä olla ylpeä itsestään. Kunhan ei ylpisty liikaa 

Ja tietysti blogin aloitin tänä vuonna. Erittäin tosi tärkeä asia. Selätin pelkoni ja uskalsin. Tämä blogi on oikeasti muuttanut minua ja parantanut kirjoitustaitoani ja itsetuntoani. Tuntuu, että tämä on jo kauan ollut kohtaloni ja tähän olen itseäni henkisesti valmistanut.

Olen tavannut viime vuonna uusia ihmisiä. No ainakin tiedän enemmän ihmisiä. En enää osaisi kuvitella elämää ilman heitä. Ja tietysti oppinut puhumaan hiukan ranskaa 

2016 oli ihan kiva vuosi ja näistä asioista ja muistoista sen tulen muistamaan. Toivottavasti teilläkin oli upea vuosi! Hyvää uutta vuotta vielä!

Rakkaudella: Siivekäs