sunnuntaina, joulukuuta 4

✨ 3. luukku: Tarina: Joulun aikaan osa 1

Makaan pehmeän upottavalla lumenvalkoisella sohvalla. Siinä on parissa kohdassa ruokatahroja. Yksi sohvatyynyistä on sotkeutunut meikkiin äidin siskon nukuttua siinä yhden yön. Sohva on ainakin persoonallinen ja kolhuja kokenut. Olen ollut siinä niin kauan, että peppu alkaa jo puutua, perässä selkä ja jalat.

 Veljeni huoneesta kuuluu tänne hiljaisena rap-musiikkia. Se on veljeni intohimo. Äiti ei ehkä edes tiedä sitä. Minua surettaa se suunnattomasti. 

En tee mitään muuta. Ei minua juuri nyt huvita. Koulupäiväkin oli niin hirvittävän raskas, joulujuhlaharjoitukset ja kaikki. Tarkastelen vain huolellisesti leikattuja tynkiä kynsiäni. En tahdo, että yhtään valkoista on näkyvissä. Vihaan pitkiä kynsiä, ne ovat kamalan epäkäytännölliset. Veljeni opetti minulle näin. Vaikka muilla tytöillä olisikin pitkät kynnet, minä en sellaisia kasvattaisi. Niiden väliin menisi varmaan likaakin, hyi.

Äiti hokee keittiössä mutisten: "Tyhjänpaperinkammo, tyhjänpaperinkammo. Ei, ei, ei." En aina tajua häntä. Hän on liikaa tietokoneen ääressä kirjoittamassa. Hän on nimittäin kirjailija. Kirjailijat kuulemma ovat sellaisia äiti aina sanoo katsoen minua lasittuneilla silmillä. Hänellä ei ole silmälaseja. "Sellainen" on kai synonyymi oudolle. Oikeastaan "sellainen" voi olla synonyymi mille vaan sanalle.

Minulla on nälkä. Mahani oikeasti murisee jo. Pohjalla ovat vain päiväisen kalakeiton rippeet. Pitäisi varmaan syödä. Voisin syödä jotain mistä en edes pidä. Mieluiten söisin jouluruokaa. En jaksa enää, vaan kävelen keittiöön. Pysähdyn ovensuuhun. Odotan, että äiti huomaa minut.

 Jouluun on vain kaksi yötä, eikä meillä ole vielekään mitään joukukoristeita, ei edes kuusta. Äiti ei tunnu edes huomaavan. Annoin hänelle eilen lahjaksi koulussa tekemäni punaiset paperitontut. Hän vain heitti ne epämääräisesti keittiön pöydälle ja mutisi jotain, mistä en saanut selvää. Olin silloin kyynelten partaalla.

Sitten äiti katsoo minua. Huomaa varmaan ensimmäisen kerran kunnolla tänään.
"Mitä asiaa?" hän kysyy väsähtäneesti. Minulle tulee huono mieli, että vaivaan häntä. Sitten keksin. Minun on pakko kysyä sitä äidiltä, pakko uskaltaa. Olen paiskinut rankasti töitä.
"Tuletko katsomaan meidän joulujuhlaa?" soperran. Tunnen, kuinka käteni hikoavat. Pyyhin ne nopeasti housuihini. Äiti katsoo minua mietteliäästi. Pelkään, että hän sanookin ei.
"Tietysti, kulta!" äiti huudahtaa jotenkin hajamielisesti ja rutistaa minua. Hänen vahvat käsivartensä kiertyvät ympärilleni. Vihdoin tunnen itseni pidetyksi, vaikka äiti onkin muualla, mielessään jossain toisessa paikassa. Minun on pakko onnistua.

Jatkuu seuraavassa luukussa...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti