sunnuntaina, toukokuuta 28

Surkeasti

Kouluvuosi on nyt loppusuoralla ja ollakseni rehellisyyden perikuva, tämä vuosi on mennyt surkeasti. Ne konkreettiset asiat ovat menneet alamäkeen päin. En voi sanoa, että en olisi miettinyt kaikkea mahdollista. Se on parasta osaamisaluettani. Olen elänyt melkein koko ajan päässäni. Meinasin vahingossa kirjoittaa päissäni, mutta siis joo en ole ikinä käyttänyt alkoholia tai muita päihteitä. Sehän on alaikäisillä laitontakin. Olen päättänyt, etten aio ikinä edes vähän kokeilla mitään päihteitä. Olen kyllä mestari eksymään aiheesta.

Koulu. Varsinkin matematiikka on huonontunut "parhaista ajoistani", eli kuutosluokasta. Silloinkin sain vain ysin. Nyt pelottaa tämän vuoden numero. Toivotaan, että opettaja vähän säälisi minua. Ja tiedän, tiedän, säälillä ei pärjää elämässä. Tajusin juuri, että olen huono niissä soveltavissa aineissa. Håistoria ynnä muut sellaiset menevät, jotenkin. Niissä tarvitsee vain muistaa asioita ulkoa. Kyllä äidinkielen aineet ja muut kirjoitustehtävät varmaan lasketaan soveltaviksi. Niistä nautin ja toivotaan, että olen hyväkin.

Tunneilla vaan tuijotan niitä opettajia ja taulua. Esitän, että kirjoittaisin vihkoihin jotain, vaikka saatan ladella sinne mitä mieleen tulee. Sitten koetta edeltävänä iltana yritän mahduttaa koealueen päähäni. Joskus aamullakin.


En ehkä avaa sitä todistusta, joka tulee luultavasti kirjekuoressa, koko kesäloman aikana. Inhoan niitä arviointikeskustekuja, toivottavasti opettajat vain voisivat unohtaa ne. Suurimman osan numeroista saa kuitenkin tietää jo niissä. Tai no, joutuu. Kun koulu taas alkaa, voin herätä todellisuuteen.

Viime vuonna näihin aikoihin minulle tuli hirveä into opiskella, saada kymppejä ja lukea koko ilta. Silloin oli ainut kerta kevät lyhyen elämäni aikana, kun tavallaan en ole halunnut kesäloman alkamista. Se tuli juuri silloin, kun oli ehkä yksi koe jäljellä. Sain viime kevätjuhlassa luokkastipendinkin, joka oli ruhtinaalliset 20 euroa. Kyllä viime vuonnakin nautin kesästä. Yllättäen, kun kouluvuosi alkoi syksyllä, into ei ollut yhtä pakahduttava.

Mutta hei, ei muistella pahalla tätä kevättä. On minulla sentään ollut hauskaa aikaa. Ainakin näin niin kuin koulun jälkeen.

Rakkautta: Siivekäs

lauantaina, toukokuuta 27

TET

TET-harjoitteluni on nyt ohi. Okei, se oli ohi jo keskiviikkona, mutta menkööt. Ja selvisin siitä saamatta lisää pelkoja. Minulla oli oikeasti kivaa. Paljon hauskempaa, kuin koulun ruokalassa seiskaluokalla, kun ne tädit ja ehkä sedätkin ruiskuttelivat sillä vesiletkulla minua päin. Olen katkera heille. Silloin TET-paikkaa ei saanut valita itse, vaan se oli ruokala.

Sain varmaan jonkun rohkeuspiikin maanantaiaamuna. Kysyin jopa joltain siivoojalta (?), joka pesi niitä ulkolasiovia, saako sisälle jo mennä. En tajua, miten olin niin rohkea. Kahvila on siis kauppakeskuksessa ja se aukesi yhdeksältä ja en ollut varma oliko se jo auki. Olin jopa ajoissa, en ole ikinä ajoissa. 

Kahvila on siinä kauppakeskuksen keskellä, joten sen pukukoppi oli vessakäytävällä. Siellä vaihtaessani niitä työvaatteita mietin, selviänköhän tästä, jäädynkö, pyörrynkö tai mykistynkö. Onneksi mitään noista ei kuitenkaan käynyt, oli pakko uskaltaa.

Siellä oli työntekijänä mukava nainen, joka kyseli kaikkea ja opasti. Sain heti aluksi tehdä leipiä, niin kuin, aika kunniatehtävä. Jos oikeasti joudutte tekemisiin löllöjen tahnojen kanssa, älkää ottako niitä liikaa kerralla veitseen. Ja pestoakaan ei saa laittaa paljoa. Osaanpahan nyt. Ja number one elämänohjeeni on: älä ikinä joudu tekemisiin salamin kanssa. Se haisee ja kamalan lihaisalle. Onneksi en ole syönyt sitä. Näissä elämänohjeissa saattaa olla vielä kehittämisen varaa.

Toisena päivänä sain siivota kylmiötä. Se oli siellä varastossa. Olen aina halunnut tietää mitä siellä vain henkilökunnalle tarkoitetussa paikassa on. Noh, siellä oli kauppakeskusten kauppojen varastot. Minun suuntavaistollani vähän kauhistutti, kun minun piti tulla sieltä takaisin yksin. 

Kylmiön tasoissa oli paljon reikiä ja niissä semmoista pinttynyttä mustaa likaa. Olisi ehkä kannattanut pestä ne ylhäältä alaspäin, ettei sitä pesuainetta roiskunut jo pestyille pinnoille. Toivottavasti sitä ei mennyt niihin ruokiin. Ylähyllylle en edes kunnolla yltänyt, siellä ei ollutkaan kyllä mitään tavaraa. 

Siellä varastossa alkoi vielä piippaamaan joku laite, eikä se loppunut. Kauhistuin hetkeksi kunnolla ja sydän jätti ehkä lyönnin väliin. Onneksi olin jo melkein siivonnut. Siivosin nopeasti loppuun ja lähdin ulos. Taas uskalsin kysyä joltakin varmaan vartijalta, oliko se piippaaminen vaarallista. Näytin varmaan hirveän kauhistuneelta. Se ei kuulemma haitannut. Seuraavan kerran, kun menin varastoon hakemaan jotain tavaroita, piippaus oli loppunut.



Poistullessa uskalsin taas kerran kysyä tietä pois joltakin. Kai sitä pystyy, kun täytyy. Olin aika hukassa. Hauskaa oli, kun alakoulussa liikunnanopettajamme joka vuosi muisti, että harrastaisin suunnistusta, vaikka olin ja olen aika surkea siinä. Onneksi suunnistettiin aina parin kanssa. En ole siis koskaan harrastanut suunnistusta.

Kolmantena päivänä oli eri työntekijä ja sain viedä roskia roska-autoon ja tehdä paljon bageleita.Tämä alkaa olla jo toistuva kaava, kysyin joltakin mieheltä missä se roskapaikka on. Tuntui vapauttavalta heitellä niitä pahvilaatikoita, kunnes se mies käski minun tuhota ne pahvit palasiksi. Siis painamalla jotain nappia, vaikka minun ei olisi ehkä tarvinnut.

Täytyy sanoa, että siellä oli tosi edistynyttä teknologiaa, semmoinen pieni muovinen mötikkä, joka laitettiin, johonkin tunnistimeen ja ovet avautuivat! Aika upeaa!

Sain myös työntää kärryjä varastossa. Minusta tuntui, että olisin niin kuin joissakin ohjelmissa, salaa siellä esittäen työntekijää saadakseni jotain tietoja. Painoivatkohan ne kärryt yli 15 kiloa? Koska tytöt eivät saanet harjoittelussa nostaa yli 15 kilon asioita, mutta pojilla raja oli 20 kiloa. Eikö tuo ole vähän sukupuolisyrjintää? Aivan kuin kaikki pojat olisivat tyttöjä voimakkaampia. Niitä kärryjä tosin työnnettiin, niin se oli siirtotyötä, eikä nostotyötä, eli ei työtä fysiikan mielessä. Tämä siitä "ahkerasta" kevätlukukauden opiskelusta jäi mieleen. 

Onneksi en kuitenkaan mennyt mihinkään missä olisin joutunut nostelemaan mitään painavaa. Käsiäni särki jo, kun nostin about yhden kilon painoisen tarjottimen, joka oli täynnä laseja. Ja tämä lankakäsieni, ei tyttöyteni, takia.

Sain syödä hirveästi kahvilan ruokia ja juomia, ne olivat kyllä tosi maukkaita. Osa itsetäyttämiäni. Ja se kaakao! Parasta juomaa mitä olen ikinä juonut! Ihanan täyteleistä. Ilmaiseksi kaiken tietysti.

Sain vielä siihen TET-todistukseen kaikista kiitettävän. Ja olen kuulemma ahkera ja tunnollinen. Eiköhän ole aika olla ylpeä itsestäni. Sain myös kokemusta työelämästä ja kahvilassa työskentely voisi olla ihan kiva ammatti. Aion ehkä yhdeksännellä luokalla valita erilaisemman paikan, että saisin monenlaisia kokemuksia.

Rakkautta: Siivekäs 

lauantaina, toukokuuta 20

Nauruherkällä tuulella

Silloin, kun on nauruherkällä tuulella ei ole otollisinta olla koulussa  Niin kävi minulle eilen. Meinasin tirskahtaa joka jutulle. Koululaiset ovat kyllä aika hauskoja. Nauru kupli vatsassani ja tuntui, että poksahdan kohta höröttämään ihan täysillä. Olen ihan kuplivan iloinen.

Sain karkkia koulussa ja nauraminen on kai fyysinen ilmiö. Tirskun aina kotonakin tuntikaudet. En ymmärrä, miksi ne ryhmätyötarinat oli pakko opettajan lukea ääneen. Nauroin hieman liikaa. Vessahädän pidättäminenkin on helpompaa.

Eilen oli hiostavan kuuma ja aamulla tuoksui ihanan sateiselta. Kävelin pitkän matkan paita ja housut hiessä ja mieleni tekee vieläkin kokista. Siitä lähtien, kun näin videon, mitä kokis tekee keholle, olen halunnut juoda sitä. Nauran alemmalle viekäkin tasaisin väliajoin.

Olin ehkä kuuden ja kahdeksannen vuoden välissä. Olimme perheeni kanssa hotellissa. Aulassa vastaan tuli mies, jonka maha oli iso pyöreä pallo. "Tuolla oli varmaan tekomaha", tokaisin ihan pokkana vanhemmilleni. Siis liian minä. 

Nauruhan pidentää ikää? Näin olen kuullut.

Rakkaudella: Siivekäs 

😂😂😂

maanantaina, toukokuuta 15

Rakot

Viime viikko oli minulle henkisesti tosi kuluttava. Oli hirveästi kaikkea, kaksi rippikoulutapaamista, kaksi balettiharjoitusta, niin on kyllä normaalistikin, mutta muiden seassa paljon, piti vahvistaa passi ja äitienpäivälounas. Koulu tietysti myös. En kerennyt palautua. Viikonloppukin meni sairaan nopeasti. Yhtäkkiä oli jo sunnuntai-ilta. 

Tällä viikolla minulla ei ole ollenkaan balettiharjoituksia, mutta ensi viikolla on ja sen viikon sunnuntaina kevätnäytös. Se järjestetään tänä vuonna isommalla lavalla, kuin ennen. Nyt saamme esittää esityksen vain kerran, vaikka aiemmin olemme tanssineet kahdesti. Eipä kannata sitten mokata.

Minulla on enää yhdeksän koulupäivää ennen kesälomaa. Aina ennen kesälomaa olen ihan täpinöissäni, enkä vain kestä odottaa. Kesällä voin nukkua. Nukkuminen on ihanaa ja unet inspiroivia. Se tunne, kun voi herätä ilman ärsyttävää herätystä on ihana. Tästä tuli mieleen, että minun on pitänyt vaihtaa se herätysääni jo yli vuoden.




Ensi viikolla minulla on TET-harjoittelu. Olen menossa erääseen kahvilaan. Ette voi uskoa, kuinka paljon minua jännittää se. On se varmasti kiinnostava kokemus, vaikka en mitään erikoista tekisikään. Tulevaisuuden suunnitelmani eivät näillä näkymin ole kahvila-alalla, mutta olen kuitenkin kiinnostunut siitä.

Todistenjakopäivänä menemme jonkun sukulaisen, okei en tiedä onko hän edes sukua, häihin. Ahdistaa olla poissa koulusta. Toisaalta ihan hyvä, että muut eivät näe järkytysshokkiani huonon todistuksen takia. Kyllä, minulla on ennustajan kykyä itseäni kohden.

Ensimmäisellä lomaviikolla lähdemme Lontoosen. Olen tosi pitkään halunnut käydä siellä. Emme ole käyneet ulkomailla moneen vuoteen, joten ihanaa taas päästä. Saan varmasti otettua monia kivoja valokuvia ja nähdä hienoja nähtävyyksiä.

Astuin jonkun yhdeksäsluokkalaisen kenkien päälle. Käytävä oli aika täysi, joten toivottavasti hän ei huomannut kunnolla, että se olin minä. Ei hän tunne, joten uskon ettei.

Rakkaudella: Siivekäs

Voisinkohan muuttaa tuon Siivekkaaksi, koska ä. Ehkä outoa, mutta laitan mietintään. Jostain syystä inhoan sulkuja.

lauantaina, toukokuuta 13

Muiden silmin

Olen aina miettinyt olisiko helpompaa olla joku muu. Tuntea ja kokea, kuin joku toinen. Jo silloin kahdeksanvuotiaana, kun itkin lohduttomasti kuolemaa, kun olisi pitänyt siivota, mutta olisin vain halunnut sotkea lisää. Jo silloin, kun sain oudon olon vain liian pitkään peiliin katsomalla ja vessanpöntöstä. Kun sain häpeän olon ylivärikkäässä ruutupaidassa kävelessäni niitä iänikuisia rappuja alas, tietäen mihin ne johtavat. Kun heräsin perjantaiaamuna, enkä halunnut ikinä vanhainkotiin.

Yksi päivä minun fyysisillä ja psyykkisillä tunteillani saisi muut ymmärtämään minua, tietämään millainen olen. Sama myös toisin päin. En tosin tiedä haluaisinko kenenkään ymmärtävän minua ihan täysin. Se olisi pelottavaa. En halua olla läpinäkyvää ilma-ainesta muille. Yksi poikkeus kyllä on, mutta hän on osa minua, vaikka onkin muu ihminen. Ei sitä lasketa. Kyseenalaistan muut selviöt, mutta en häntä.

Luulin aina tietäväni, mitä muut ovat mieltä ja ajattelevat. Luulin näkeväni kaikkien sisimpään ja läpi. Ei sitä kuitenkaan voi tietää, vaikka aistisin muka kaiken. En arvannut kaikkea mitä tuli, mutta silti jatkoin jatkamistani. Sehän oli liian odottamatonta. Ei minulla ollut viitteitä. Sitten taas tapahtui, minkä jo viime vuonna kuvittelin normaalissa muodosaa. Joten olihan itseäni pakko ylpeillä, vaikka se tuntui väärältä ja tuli juuri siihen huonoimpaan aikaan. Silti aavistin ja aivastin oikein söpösti päälle, kun sisimpäni varmistui.


En minä lopullisesti muuksi ole halunnut muuttua. Sehän olisi ihan tyhmää. Väärin. Kaikki ne ärsyyntymiset ja tavoittelut ovat osa minua ja tekevät minusta itseni. Ne saavat sisälläni tuntumaan samaan aikaan pahalta ja voimakkaalta. Heiluttelemaan käsiäni sivulla, kun olen tuntenut perhoset mahanpohjassa asti, kun muut eivät katso. Pyyhkimään ne märkinä kamerassa kirkkaan pöydän pintaan. En olisi saanut kaikkea ilman niitä. Niin kuin tapaan ajatella vaikeimman kautta ja korjata jo valmiita. 

Vain minä ymmärrän tämän tällä tavalla, kuin kirjoitan. En minä muiden silmin osaisi kadota tekstin kautta itseeni tällä tavalla. Nyt piti miettiä, ettei kukaan vaan ymmärrä tätä väärin. Ettei vanhempi minäni nyt vain ymmärtäisi väärin. Kyllä minä tiedän, etten tule ymmärtämään. Silti pelkään aivojeni haparoitumista, muistojeni kadottamista.

Ja valitettavasti tämä ei kertonut, kuinka pitäisi tajuta muiden näkökulmat ja ymmärtää muita tai muuta sellaista mukavaa. 

Minua naurattaa, kuinka itsepäiseltä kuulostan. Olen kai sellainen. Tai mistäs minä tietäisin, kun en ole nähnyt itseäni muiden silmin.

Rakkaudella: Siivekäs

tiistaina, huhtikuuta 25

Kadotin itseni

Ei viime viikon, vaan sitä edellisen viikon perjantaina minulle tuli sellainen olo, kuin olisin kadottanut itseni. En voinut nähdä itseäni tulevaisuudessa vanhana. 

Itkin kutisevat silmät päästäni. Jotain tunnin ajan hirveää huutoitkua. Kai minusta tuntuu vieläkin tältä, vaikka olisinkin onnellinen.  En haluaisi elää tässä maailmassa, täällä on niin paljon altistuttavaa. En osaa enkä pysty vaikuttamaan asioihin, joilla on oikeasti väliä. On väkivaltaa ja sotia. On törkeitä ihmisiä. On ilmastonmuutos.

Huoneeni on sellainen pikkuinen, jossa on tilaan nähden paljon tavaraa. Pitää tuulettaa sitä, ettei se ihan tunkkaannu. Pidin ikkunaa melkein koko päivän auki. Menin sinne ja minua vain jotenkin alkoi ahdistamaan se, että tupakoivilta naapureilta on tullut sitä savua huoneeseeni. 

Minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta, jos jotkut haluavat pilata itsensä päihteillä. Se on heidän oma valintansa. Mutta kun se vaikuttaa muihin, se on ärsyttävää ja tuntuu kuin olisin heidän armoillaan. Minulla ei ole valtaa käskeä kaikkia heitä lopettamaan. Olisi kiva jos olisi, mutta olen vain normaali ihminen.




Olen ehkä allergisoitunut useampien luonnontuotteiden siitepölylle tai sitten se oli katupölyä. Sitä oli tullut huoneeseni myös ja silmäni kutisivat hirveästi. En tiennyt, tuliko sinne edes sitä savua. Pyysin vain kaikki haistelemaan huonettani.

Sitten vain hajosin. Jokin sisältäni tuntui vain kadonneen. Olin niin muiden armoilla. Heillä oli valta kukistaa minut. En tiedä kuvittelinko vain, mutta tuntui, kuin olisin tyhmentynyt.Tyhjentynyt. Kaikki tuntui henkisesti valuvan minusta ulos. Ihan kuin olisin pelkkä kuori. Tälläisiä tuntemuksia minulla on ollut aiemminkin, mutta nyt ne tulivat erityisen voimakkaina. 

En heti tai edes aiemmin pystynyt kirjoittamaan tästä ja olen yrittänyt vain palautua. 

Rakkaudella: Siivekäs

lauantaina, huhtikuuta 15

Olet arvokas

Sinä, juuri sinä, olet mittaamattoman arvokas. Olet erityinen. Toista sinua ei ole. Kaikki ovat arvokkaita ja ansaitsevat samat oikeudet. Ihan sama, mikä seksuaalinen suuntautumisesi, ihonvärisi, sukupuolesi, ikäsi, tai mikään muukaan on. 

Vanhoilta ihmisiltä voi oppia viisautta, ulkomailta tulleita kiinnostavia asioita toisesta kulttuurista. Oikeastaan jokaiselta voi oppia jotain, jos haluaa. Pitää pysähtyä hetkeksi ja vain havannoida.



Olen ärsyyntynyt siihen, että kaikkia ei kunnioiteta. Se saa minut kiehumaan ja kihisemään. Muiden häikäilemätön haukkuminen on ihan hirveää. Se tuntuu sisällä pahalta, vaikka en itse olisikaan kohteena. Jos vaikka haukutaan toisia tyhmäksi. Aina ei tosin tiedä onko se leikkkmielistä vai ei. Silti se on väärin. Jotta tämä kuulostaisi enemmän minulta: kaikki ovat fiksuja omalla tavallaan!

Toisten ihmisten kunnioittaminen on tärkeää. Mukava kohtelukin on yksi pieni, mutta tärkeä kunnioittamisen muoto. Koulussakin saatetaan häiritä ja meluta tunnilla ja viedä toisilta aikaa oppimiseen. Minä ainakin olen juuri sellainen kiltti oppilas, joka oikeasti haluaa kuunnella ja sisäistää ne asiat oppitunnilla. Se olisi muiden kunnioittamissa olla hiljaa silloin kun pitää.

Pitäisi muistaa, että ketään ei saisi kohdella huonosti tai epäreilusta, sillä se on väärin ja ilkeää. Siitä voi tulla tosi paha mieli. Tätä ei voi koskaan jankuttaa liikaa!

Vietä paras päivä, koska sinä ansaitset sen! Okei, tuo kuulosti ihan normaalilta mainokselta.


Rakkaudella: Siivekäs